Rikottu

 Lumi leijailee hiiren hiljaa ja ilmaa ratkoo pakkanen, joka kireydellään tekee ympärillä  kaikesta hieman särkyvämpää. Mikään ei liiku. Jokapuolella odotetaan, että pakkanen hellittäisi edes hieman ja tuuli palaisi puistelemaan oksille kertyneen lumen pois helpottaakseen talven tuomaa taakkaa. Minun taakkaani se ei vie, sen vie vain aika.

 Tänään on taas yksi niistä päivistä, kun ilo pysyy piilossa. Se ei uskalla tulla esiin. Se on liian herkkä ja särkyvä silloin, kun sitä vastassa on viha. Vihaa ei ilo kiinnosta. Se repii mieluummin itsekseen mieltä riekaleiksi, hajottaa ja rikkoo sisältä sitä mitä milloinkin ehtii. Edes pelko ei pääse siihen mukaan, joten pelko palaa vain päivinä, jolloin viha on väsynyt.

 Nurkan takaa kuuluu varovaista hörinää. Minut on huomattu. Se tuntuu hetken aikaa hyvälle ja lämmittää. 

 Narskuvat askeleet vievät eteenpäin, vaikka maailma muuten on seisahtunut. Kuori on vahva, se myötäilee ympäristön tarpeita ja yrittää toimia muuntajana särkyneen sisällön ja maailman tarpeiden välillä. Sisällä on lähes tyhjää. Tyhjyydessä ainoastaan sirpaleet kilahtelevat kumeasti toisiinsa etsien paikkaansa ja sitä kokonaisuutta mistä ne tahtomattaan irtosivat. Se liike on hidastunut. Se on menettänyt osan uskostaan ja kaaoksesta on tullut sille normaalimpi, enemmän hyväksyttävä ja ihan ok tila. Vielä hetki sitten se kaikki oli kirkasta, yhtenäistä ja vahvaa. Maailmankaikkeus heijasteli siitä mielen säteitä ja sieltä tarinat saivat sävelensä. Tahtoisin sen takaisin, mutta pyytämällä se ei tule.

 Askeleisiini yhtyvät nyt myös sorkat, kaviot ja jokunen tassu. Lempeä liikehdintä leviää. Se sisältää innokkuutta, odotusta ja hitusen malttamattomuutta. Pihalla mikään ei ole muuttunut, vaikka minun ympärillä kaikki on muuttunut ja jokainen pörröpää tietää tarkalleen mitä seuraavaksi tapahtuu. Kukaan ei puhu. Ei tarvitse. Viesti kulkee ja keskustelu on vilkasta, mutta se käydään toisella tavalla. Se tapa kiehtoo minua.

 Kahmaisen varastosta sylillisen heinää. Viime kesältä säilöön kääritty heinä tuoksuu pakkasessa voimakkaammin. Tuoksu palauttaa minut jälleen kerran marras-joulukuun vaihteeseen. Hetkeen, joka aloitti uuden tien, hetkeen, joka vei tarinalta keveyden.

...

Kun marraskuu kääri kuraisia helmojaan antaakseen tilaa alkavalle joulukuulle, oli tallissa lämmin tunnelma. Isäntä oli tullut kertomaan uudesta traktoria koskevasta myynti-ilmoituksesta, minkä oli löytänyt hetkeä aikaisemmin netistä ja emäntä siivoili tapansa mukaisesti tiloja toivottaakseen eläimet tervetulleiksi yöksi puhtaaseen talliin. Kello löi kahdeksan ja isännän traktorijutut oli keskeyttänyt Roki vuohi, jolla oli nyt paljon tärkeämpää asiaa ja jonkun olisi syytä huomioida pienen vuohen tarvetta kertoa se. Ja isäntä kuunteli.

 Kuuntelu kuitenkin keskeytyi. Isännän puhelin soi. Ilahtunut sanojen helinän levisi talliin luoden lämpöä myös emäntään.  “Morjens morjens, mitä äijä..” mutta se lämpö kesti vain hetken. 

 Tartuin luutaan tiukemmin ja huidoin hämähäkinseittejä katonrajasta. Tunne ymmärsi, mutta järki ei ollut vielä valmis sitä hyväksymään.

 Sitten se alkoi. Selkärangasta se iski pistävänä lapojen väliin, levisi kauttaaltaan hartioihin, kylkiin ja imaisi alleen viimeisenkin varpaan. Se takertui hiuksiin kääntyi otsalta alas ja tapasi itsensä rinnassa sydämen kohdalla sitoen kokonaisuuden kiinteäksi, läpäisemättömäksi ja täysin yhtenäiseksi suojaksi, jonka sisällä tunne oli hipihiljaa. Se kaikki tapahtui alle sekunnissa, mutta se sekunti oli pitkä. Sen aikana sydän löi useamman kerran, kunnes se pystyi taas rauhoittumaan tunteen tukahtuessa. Seuraava sekunti oli lämmin, täynnä valoa, tilaa ja ilmaa. Mieli oli nyt kirkas, kaikki oli selkeää, suunnitelma oli jo käynnissä ja toiminta alkanut. Eläimille vedet ja heinät, lauma sisään, koirille luut ja lapsille lempeä selitys siitä miksi ilta yhdeksältä isännä ja emännän oli piipahdettava kaupungissa.

Soittaja oli isännän ystävä, emännän vanha kollegakaveri. 

Perheen poikaa oli ammuttu ja tämä oli ambulanssissa matkalla sairaalaan. Muuta hän ei osannut kertoa.

 Liikennettä ei enää ollut, ilta oli pitkällä ja tien varressa vilahti ainoastaan tylsän oloiset valaistut mainostaulut. Paniikkia ei ollut, tuhat kysymystä kyllä, mutta nekin pysyivät hiljaisina, kuori oli vahvana ja mieli edelleen kirkas.Tunne keskusteli järjen kanssa ja oli tullut nyt yhteisymmärrykseen siitä, ettei vielä olisi tämän aika. Talon päällä kyti sysimusta pimeys, se pysyi hiljaa ja väreili vain vähän, mutta sen läsnäolon aisti ja se sai puhelimen soimaan sairaalassa. Tytöt toivoivat äitiä kotiin.

 Keskellä huonetta oli sänky, sängyllä poika. Kalman kalpea valo vahvisti näkyä väsyneiden kasvojen koittaessa piilottaa tuskaa, mikä tunnelmallaan oli kuitenkin syönyt tilasta kaiken voiman. Ympärillä pyörivät lääkärit ja hoitajat, ne kulkivat hahmoina vailla persoonaa, irrallisena ympäristöstä missä minä juuri olin. Olin verisen sängyn vieressä. Silitin hiljaa ja hymyilin. Loin poikaani uskoa ja voimaa mahdottomalta tuntuvassa tilanteessa. Muuta minulla ei ollut hänelle antaa. 

Tunne kysyi järjeltä: “Joko nyt?” Järki pysyi tiukkana ja tunne pysyi hiljaa.

 Kotona join lasin viiniä ja pesin lattiat, kello oli yli puolenyön. Minua ei nyt tarvittu, leikkaussalissa oli tällä hetkellä kaikki ne, jotka voisivat perheen poikaa eniten auttaa. 

 Lopulta myös toipuminen alkoi, hengenvaaraa ei enää ollut ja nuoren miehen nuori elämä palautuisi todennäköisesti normaaliksi, fyysisesti. Henkisesti se elämä oli uusi, vasta alussa ja luomassa alustaa uudelle voimalle, mikä mustasukkaisuudessa oli häneltä hetkeksi viety. Se tie tulisi olemaan kivinen ja pitkä. Ja se tie kulki omani vieressä.

 Kolmantena aamuna järki sanoi vihdoin tunteelle: “Nyt on sinun vuorosi. Yritä olla hellä, mutta jos et siihen pysty, ole sentään rehellinen.” Sisälläni räjähti. Tuska viilsi jokaista solua pyrkien ulos ihosta repiäkseen kaiken myös ympäriltä. Huusin, itkin ja raivosin. Olin täynnä vihaa, uupumusta ja pelkoa. Talon päällä pimeys laajeni. Hitaasti se levisi hunnun lailla laskeutuen kattoa pitkin maahan asti. Se värisi kylmää, se oli täydellisestä tyhjyydestä tehty ja valmis nielaisemaan kaiken, mikä sille antautuisi. Se odotti ja sillä oli nyt aikaa odottaa.

 Palasin usein mielessäni talliin. Siihen hetkeen kun Roki jutteli isännän kanssa ja minä lakaisin lattiaa. Päivä oli ollut ihan normaali. Pietu oli nakerrellut salaa yhtä tohvelia ja Nipa vietti hänelle kuuluvaa sunnuntaita. Pihaväelle oli tarjoiltu useammat heinät ja tulevaa joulukalenteria suunniteltu. Kaikki kuitenkin muuttui. Täysin yllättäen ja pyytämättä. Siinä kiteytyi elämän oikullisuus. Siinä oli polttopiste ympyrässä, missä hyvä ja paha vaihtavat valtaistuinta. Siinä oli myös se piste, missä järki sanoi tunteelle: “Me emme mene sinne, me pysymme hyvän puolella, vaikka se mahdottomalta nyt tuntuukin. Luota minuun.”

 Alkoi joulukuu ja hiljainen sota. Vallalla oli nyt pahuus, mutta vahvana kakkosena tuli yhden ihmisen valinnan vapaus ja tahto. 

 En voi valita elämän kirjosta aina haluamaani, mutta voin aina valita suhtautumiseni siihen. Yksi asia oli selvä. Minun kauttani se pahuuden langettama pimeys ei matkaansa tässä maailmankaikkeudessa jatkaisi. Ei nyt, ei tälläkään kertaa. Se saa olla, se saa laskea ansojaan minulle, mutta tulisin tekemään kaikkeni, ettei se etenisi, voimistuisi tai pääsisi kauttani levittämään sairaita lonkeroitaan yhtään minua pidemmälle. Ei, koska se oli sen elinehto ja vain sillä se varmistaisi oman vahvuutensa.

 Järki sanoi tunteelle: “Olen rinnallasi, tuen kun sitä tarvitset, mutten voi viedä tuskaasi pois, se on sinun aluettasi, eikä minulla ole valtaa siellä.” Tunne vastasi: “En tiedä pystynkö, en usko että jaksan, mutta sinun itsesi ja tuhansien muiden vuoksi voin yrittää.”

 Näin syntyi Tiluksilla joulukalenteri 2020. Halusta estää pahuutta, nielemästä sitä hyvyyttä, mikä maailmassa ihmisten ilona ilmentyy. Se taistelu on vienyt voimani, se on horjuttanut, musertanut ja laittanut minut rämpimään, mutta olen lähempänä sitä pistettä, missä pimeys ja ilo vaihtavat valtaistuinta ja vahvuus kantaa voimana jälleen. Jokainen luukuista olisi voinut yhtä hyvin jäädä tekemättä, kuin tehtiin. Usein tasapainoilin sillä reunalla ja olin lähellä antautua. Silloin harso talon yllä vahvistui ja valmistautui vastaanottamaan minulta sen voiman pysyäkseen itse vahvana. Sitä voimaa se ei kertaakaan minulta saanut.

 Tunne sanoi järjelle: “On hyvä että kuljet kanssani, mutta nyt minä jatkan hetken aikaa yksin. Tiedän taas mitä teen, tunnen olevani ja maailmani kulkee jälleen sieluni kautta.” Järki oli hiljaa ja hymyili, sekä tiesi, ettei matka ollut vielä ohi, mutta se oli alkanut. Sen matkan aikana surun kaveriksi liittynyt pelko tulisi tutuksi. Ja lopuksi, sekin olisi enää vain yksi elämän elementti muiden kaltaistensa joukossa ja tarinani kulkisi kevyempänä jälleen.

…

 Elämä tilalla jatkuu. Lauman vilpittömyys valtaa mielen ja tarttuu. Se keventää oloa ja luuta heiluu lattioilla jälleen hieman notkeammin. Se luuta ei kuitenkaan pysty ihmeisiin, mutta se pitää rutiineissa kiinni. Se luuta ei lakaise pahuutta pois, mutta se lakaisee uutta tilaa ilolle ja kun se on työnsä tehnyt, on aika jatkaa siitä mihin marraskuussa jäätiin.